Suomalainen vuokra-asuntotuotanto on jännä ilmiö. Kaikki rakastavat puhua siitä, mutta kukaan ei tahdo tehdä mitään sen edistämiseksi.
Useimmille lienee selvää, että edullisista vuokra-asunnoista on pulaa kaikissa kasvukeskuksissa. Samoin voidaan olettaa, että ylivoimainen enemmistö ihmisistä ottaisi asumisen hinnan alenemisen enemmän kuin ilolla vastaan. Miksi tämä yleinen mielipide ei sitten siirry kauniista sanoista konkreettisiin tekoihin?
Suomessa rakennettiin 2011 koko maassa vain reilut 3000 ARA:n lainoittamaa vuokra- tai asumisoikeusasuntoa. Yleishyödylliset ja muut rakensivat jonkin verran vuokra-asuntoja, mutta niissä vuokrataso on edellisiin nähden merkittävästi korkeampi. Uudellamaalla tilanne oli ehkä lohduttomin. Alueella, jolle muuttaa jatkuvasti kymmeniä tuhansia ihmisiä vuosittain, rakennettiin vain täysin nimellinen määrä kunnallisia vuokra-asuntoja.
Tästä valtavasta asumistarpeen kasvusta kertyy painetta asumisen hintakattilaan. Kiinteistöjen arvo nousee ja sitä myöten myös asuntojen myyntihinnat ja vuokrat. Koska asuminen on kuitenkin pakko jotenkin järjestää, ei ihmisille jää muuta vaihtoehtoa kuin maksaa pyydetyt kiskurihinnat. Ainoat, jotka tästä lopulta hyötyvät, ovat rakennuttajat, grynderit ja asuntosijoittajat. Tavallinen asuja vain häviää joutuessaan käyttämään yhä suuremman osan tuloistaan asumiseen. Se raha on poissa muusta kulutuksesta ja voikin kysyä, onko kohtuullista, että asunnon saadakseen on siirryttävä näkkileipä- ja kaurapuurodieetille?
Kun kaupunkien edustajilta kysyy syytä tähän vallitsevaan asiantilaan, saa vastaukseksi kierteleviä selityksiä tonttipulasta, kaavoituksen ongelmista, rakentamisen kalleudesta ja asuntopolitiikan yleisestä mahdottomuudesta.
Hämmästyttävää kyllä, tähän kierteeseen on jo pitkään ollut olemassa avain ja vipuvoima, jolla tämä kierre voitaisiin pysäyttää.
Tämä ihmeellinen viisastenkivi on nimeltään kunnallinen vuokra-asuntotuotanto.
Kaupungit löytävät halutessaan koska tahansa ilmaisia tai erittäin edullisia tontteja lahjoitettaviksi milloin millekin yritykselle tai mihin tahansa tarkoitukseen, jolla on takanaan tarpeeksi laaja poliittinen rintama. Näitä tontteja löytyisi myös asuntotuotantoon.
Kaavoitus on toki hidasta, mutta sitäkin on usein nopeutettu ja oiottu kun tahtoa on löytynyt. Lisäksi esimerkiksi Helsingillä ja Vantaalla on parhaillaan menossa suuria uusien alueiden kaavoitusprojekteja, joissa voitaisiin koska tahansa varata riittävästi tontteja kunnalliseen asuntotuotantoon.
Viimeinen suuri kysymys on raha, eli mistä rahaa vuokra-asuntojen rakentamiseen? Tähän syyhyn vetoavat viime kädessä kaikki ja kuitenkin se kaikkein vähiten merkittävä este asuntotuotannolle. Vuokra-asuntojen rakennuttaminen on kunnille käytännössä ilmaista. Kaupungit saavat edullista lainaa ja asuntoihin muuttavat asukkaat maksavat asuntojensa kulut, niin rakennuslainat kuin käyttökustannuksetkin. Asumisoikeusasukkaat olisivat vieläpä valmiita rahoittamaan huomattavan osan asuntojensa rakentamiskuluista asumisoikeusmaksuillaan.
Innokkaita asukkaita, eli maksajia, asunnoille on. Tontteja saadaan järjestymään ja kaavoitus onnistuu. Jonkun pitäisi vain korottaa ääntään ja vaatia muutosta.
Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi!