Asumistukea uudistamassa

Olen jo vuosia seurannut KELA:n yleisen asumistuen uudistamisen suunnittelua. Tavoiteaikatauluksi on tällä hetkellä asetettu vuosi 2015, jolloin pitäisi "yhdenmukaistaa, tehostaa ja tehdä reilummaksi" koko yleinen asumistukijärjestelmämme.

Tätä muutosta on pohdittu kauan ja hartaasti. On totta, että nykyään asumistuen ennakointi, esimerkiksi uutta asuntoa etsittäessä, vaatii hieman paneutumista tukien myöntämisperusteisiin. Asunnon ikä, sijainti ja asukkaiden määrään nähden optimaalinen koko vaikuttavat kaikki oleellisesti tulevaan asumistukeen. Harvoin on sellaista tilannetta, että ainakaan asuntopulasta kärsivällä pääkaupunkiseudulla nämä kaikki pääsisi valitsemaan niin, että asumistukensa voisi maksimoida. Jostain kohdasta tulee ongelma ja tuki putoaa.

Asumistukijärjestelmä on alunperin luotu tukemaan vähävaraisia lapsiperheitä ja siitä lähtökohdasta aiotaan edelleen pitää kiinni. Samaan aikaan on kuitenkin kasvukeskuksiin syntynyt uusi erityistä apua kaipaavien ihmisten ryhmä: Työssäkäyvät pienituloiset. Nykyisessä järjestelmässä yksinäisen henkilön saama asumistuki alkaa pienentyä pääkaupunkiseudulla 675 euron tuloilla ja loppuu kokonaan 1785 euron kohdalla. Kun edullisista yksiöistä ja kaksioista on pulaa, joutuu yksinäinen henkilö helposti maksamaan asunnostaan 700 - 800 euroa kuussa. Tällöin asumismenot haukkaavat käteenjäävistä tuloista noin puolet.

Suurin ongelma tässä luvatussa uudistuksessa on sen saama taloudellinen raami. On nimittäin linjattu, että tukea pitää korottaa, kohdentaa ja vapauttaa byrokratiasta, mutta näiden uudistusten kustannusvaikutuksen tulee olla pyöreä nolla. Ne eivät siis saa kasvattaa valtion menoja.

Mikäli nyt sitten nostetaan tuen määrää kalliimmilla alueilla, kohdennetaan sitä lapsiperheille ja yritetään vielä maksaa pienituloisimmille palkanlisää, jotta työnantajien ei tarvitse siihen ryhtyä, niin jostain on pakko samaan aikaan leikata.

Tätä leikkauslistaa en ole nähnyt julkisuudessa, mutta sen voi melko hyvin päätellä siitä, missä tukea aiotaan nostaa. Näyttää siltä, että syrjemmällä asuvien tukia on pakko alentaa ja siellä myös niiden pienipalkkaisten työssäkäyvien. Muuten ei riitä rahaa kasvukeskuksiin.

Nykyiset asunnon ikää, kokoa ja sijaintia koskevat rajoitukset halutaan purkaa. Tilalle on ilmeisesti tulossa pelkkä asumiskustannus ja jonkilainen kuntien kalleusluokitusryhmittely.

THL:n julkaisema Kaikenikäisille Hyvä Suomi, raportti työryhmäkeskusteluista, jossa on pohdittu tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnan kysymyksiä, on päätynyt ehdottamaan asumistukeen seuraavia korjauksia:

• Toimeentulotuen hyväksyttyjen asumiskulujen ja asumistuen määrän lähentämistä toisiinsa
• Pienituloisten palkansaajien ansiotuloista osan asettamista ns. etuoikeutetuksi tuloksi
• Edullisten vuokra- ja tukiasuntojen tuotannon lisäämistä

Lisäksi raportissa pohdittiin muun muassa esteettömyyssääntöjen purkamista.

Näistä tavoitteista näen ensimmäisen ja viimeisen vaatimuksen erittäin perustelluiksi. Toimeentulotukea haetaan nykyään yleisesti nimenomaan kattamaan asumistuen ja toimeentulotuen väliin jäävää asumiskulua. Tämä ei mielestäni kerro toimeentulotuen hyvyydestä vaan asumistuen tason jälkeenjääneisyydestä. Lisäksi nykyisessä tilanteessa toimeentulotuki on muuttunut pitkäaikaiseksi ja tärkeäksi osaksi monen työssäkäyvänkin "ansioita". Sen rooli väliaikaisena ja viimesijaisena tukena on siis hävinnyt.

Tähän auttaisi parhaiten asumistuen reilu korotus ja toisaalta tuo edullisten asuntojen riittävä rakentaminen. Helsingissä, johon viime vuonna muutti yli 8 000 uutta asukasta, helpotusta asumisen hintaan saataisiin välittömästi, mikäli kaupungin valtuusto päättäisi laskea tontinvuokrien tuottotavoitteitaan. Tästä kirjoitan myöhemmin oman erillisen kirjoituksen, jotta juttu ei lähde turhaan rönsyämään, mutta mielestäni tämä on erittäin oleellista helsinkiläisten asumismenojan kannalta.

Pienituloisten asumistuen korottaminen on hiukan monimutkaisempi asia. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että nykyinen tilanne on kestämätön ja siihen oan saatava parannus. Kuten ylempänä jo laskeskelin, vie asuminen kohtuuttoman suuren osan yksinäisen työssäkäyvän tuloista. Asumistuen korotus ja kohdentaminen helpottaisi varmasti tämän ryhmän toimeentuloa, eikä mielestäni olisi sinänsä kohtuutonta.

Hankalaksi tämä kysymys muodostuu silloin, kun ensinnäkin muistetaan, että asumistuen menoja ei haluta kokonaisuudessaan kasvattaa, mikä siis laittaa asumistukea saavat ryhmät vastakkain. Jos jonkin ryhmän tukia kasvatetaan, joudutaan muilta leikkaamaan. Itsekin lapsellisena olen toki puolueellinen, mutta silti minusta lapsiperheköyhyys ja esimerkiksi yhdenhuoltajan perheet tulee asettaa tässä etusijalle.

Toisekseen ainakin minä huomaan pohtivani, onko kohtuullista, että vastuu riittävän palkan maksamisesta ei olekaan työnantajalla vaan se siirretään yhteiskunnan harteille? Tässä on mielestäni sama ongelma kuin esimerkiksi perustulomalleissa. Työnanataja voi asumistukeen tai perustuloon vedoten maksaa erittäin matalaa palkkaa ja odottaa, että yhteiskunta kattaa työntekijän välttämättömät menot. Minusta tämä ei ole oikein.

Työnantajien on lähtökohtaisesti maksettava palkkaa, joka riittää elämiseen ilman yhteiskunnan tukia. Tästä voidaan poiketa esimerkiksi osa-aikatyön tulojen kohdalla, mutta kokoaikaisen työn kohdalla se ei tule kyseeseen, ellemme sitten halua tänne amerikanmallia, jossa työntekijä tekee kahta tai kolmea työtä vain voidakseen kattaa välttämättömät menonsa.

Jos itse saisin päättää, ratkaisisin tämän ongelman korottamalla reilusti asumistuen rahoitusta valtionbudjetissa ohjaamalla 100 miljoonaa lisää varoja ARA:n korkotuotoista, jotka muuten käytetään valtionbudjetin satunnaisten reikien tilkitsemiseen. Samalla vaatisin nolla-ratkaisuiden hylkäämistä palkkaratkaisuissa ja mataliin palkkoihin kohdistuvien korotusten vaatimista kautta linjan. Tällöin riita laitettaisiin pääkaupunkiseudulla puoliksi työantajien ja KELA:n välillä. Kumpikin maksaisi osan ja työssäkäyvien pienituloisten tilanne paranisi.

Ajatelkaa niitä itkeviä lapsia

Lapset itkivät 1918. He itkivät menehtyneitä vanhempiaan, jotka olivat kuolleet taistelussa tai vielä useammin vankileireillä. He itkivät, koska heitä haukuttiin punikkipennuiksi ja heille kerrottiin, että heidän vanhempansa olivat olleet suuria pahantekijöitä.

Niillä lapsilla oli syytä itkeä, mutta heillä oli myös ollut vanhemmat, joita heidän itkunsa oli liikuttanut. Sellaisia, jotka tahtoivat muuttaa maailmaa. Niin, ettei lasten enää tarvitsisi itkeä nälkäänsä, sairauksiaan, työn raskautta.

Lapset itkivät vanhempiaan, mutta heidän kyyneleensä eivät olleet turhia, sillä maailma muuttui kuin muuttuikin hiukan paremmaksi.  Siihen meni aikaa, mutta vuoden 1918 kyyneleet muuttuivat pikku hiljaa yhä vahvemmaksi liikkeeksi, joka kehitti hyvinvointivaltion. Niin kauan kuin sen liikkeen voima säilyi, maailma muuttui hiljalleen – vaikkakin taisteluiden ja kovan työn kautta - helpommaksi paikaksi elää myös kaikille lapsille.

Lapset itkevät edelleen. Itkevät siksi, ettei työttömillä vanhemmilla ole varaa ruokaan, siksi että vanhemmat eivät saa apua mielenterveysongelmiinsa, itkevät koska eivät pääse hoitoon, jota tarvitsisivat. Tämä itku ei enää kuulu eduskuntaan asti kuin kevyenä heittona kesken keskustelun.

Jokaisen vasemmistolaisen ja kommunistin tulee tehdä kaikkensa, että se itku kuuluu ja myös vaikuttaa päätöksiin.

Maa, jossa lapsilla on hyvä olla, on maa, jossa muillakin on hyvä olla.

Vuoden 1918 lapset eivät itkeneet turhaan.

Puheeni Malmin hautausmaalta, punaisten muistomerkiltä 

Puukko ja argumentaatio

"Jos nakkikioskilla käy suutaan soittamaan, niin tulee turpiin, eikä se poliisinkaan mielestä ole mikään ongelma." Näin totesi eräs perussuomalainen Jyväskylän keskustelutilaisuudessa 31.1. sattuneesta puukotuksesta. Vika on siis niissä, jotka haluavat nostaa esiin äärioikeiston toimintaa ja sen muodostamaa uhkaa. Mitäs läksivät ja sitä saa mitä tilaa.

Äärioikeistoa ei kuulemma myöskään ole olemassa ja jos onkin, niin ihan vain yksittäisiä ihmisiä, jotka toimivat vain hetken mielijohteesta ilman ennakkosuunnittelua. Hyvinkäällä eräs hetken mielijohteesta ja ilman suunnittelua toiminut henkilö sai aikaan melkoista jälkeä. Yksikin ihminen voi halutessaan vahningoittaa suurta määrää muita.

Ei pitäisi keskustella siitä, onko ongelma marginaalinen ja montako äärioikeistolaista ihmistä Suomessa vaikuttaa ja miten, vaan ennen kaikkea siitä, ettei väkivalta kuulu yhteiskunnallisen keskustelun välineeksi tai politiikan tekemisen vaihtoehdoksi. Keskustelutilaisuuksissa on tyydyttävä argumentoimaan, vaikka sitten kärkevästikin, mutta edes jälkipeleissä ei saa vetää vastustajaa turpaan.

Samainen keskustelija, jonka mielestä Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittaminen vertautuu suun soittoon nakkikioskilla, oli myös sitä mieltä, että koko kohu on tahallaan suunnattu Perussuomalaisia vastaan. On totta, että puolue on monesti sanoutunut irti rasismista ja muukalaisvihasta, mutta toisaalta on myös totta, että jopa kansanedustajina on Suomen Sisun jäseniä ja monet puolueen jäsenet ovat tälläkin hetkellä syytettyinä erilaisista rasistisista lausunnoista yms. Kyse ei ole yksittäistapauksista, eikä se ole poliittisesti merkityksetöntä.

Jos Perussuomalaiset haluavat muiden ottavan tosissaan vakuuttelut irtisanoutumisesta tarvitaan siihen kyllä paljon nykyistä vahvempaa reagointia ja kärkevämpiä kannanottoja.