Asumistukea uudistamassa

Olen jo vuosia seurannut KELA:n yleisen asumistuen uudistamisen suunnittelua. Tavoiteaikatauluksi on tällä hetkellä asetettu vuosi 2015, jolloin pitäisi "yhdenmukaistaa, tehostaa ja tehdä reilummaksi" koko yleinen asumistukijärjestelmämme.

Tätä muutosta on pohdittu kauan ja hartaasti. On totta, että nykyään asumistuen ennakointi, esimerkiksi uutta asuntoa etsittäessä, vaatii hieman paneutumista tukien myöntämisperusteisiin. Asunnon ikä, sijainti ja asukkaiden määrään nähden optimaalinen koko vaikuttavat kaikki oleellisesti tulevaan asumistukeen. Harvoin on sellaista tilannetta, että ainakaan asuntopulasta kärsivällä pääkaupunkiseudulla nämä kaikki pääsisi valitsemaan niin, että asumistukensa voisi maksimoida. Jostain kohdasta tulee ongelma ja tuki putoaa.

Asumistukijärjestelmä on alunperin luotu tukemaan vähävaraisia lapsiperheitä ja siitä lähtökohdasta aiotaan edelleen pitää kiinni. Samaan aikaan on kuitenkin kasvukeskuksiin syntynyt uusi erityistä apua kaipaavien ihmisten ryhmä: Työssäkäyvät pienituloiset. Nykyisessä järjestelmässä yksinäisen henkilön saama asumistuki alkaa pienentyä pääkaupunkiseudulla 675 euron tuloilla ja loppuu kokonaan 1785 euron kohdalla. Kun edullisista yksiöistä ja kaksioista on pulaa, joutuu yksinäinen henkilö helposti maksamaan asunnostaan 700 - 800 euroa kuussa. Tällöin asumismenot haukkaavat käteenjäävistä tuloista noin puolet.

Suurin ongelma tässä luvatussa uudistuksessa on sen saama taloudellinen raami. On nimittäin linjattu, että tukea pitää korottaa, kohdentaa ja vapauttaa byrokratiasta, mutta näiden uudistusten kustannusvaikutuksen tulee olla pyöreä nolla. Ne eivät siis saa kasvattaa valtion menoja.

Mikäli nyt sitten nostetaan tuen määrää kalliimmilla alueilla, kohdennetaan sitä lapsiperheille ja yritetään vielä maksaa pienituloisimmille palkanlisää, jotta työnantajien ei tarvitse siihen ryhtyä, niin jostain on pakko samaan aikaan leikata.

Tätä leikkauslistaa en ole nähnyt julkisuudessa, mutta sen voi melko hyvin päätellä siitä, missä tukea aiotaan nostaa. Näyttää siltä, että syrjemmällä asuvien tukia on pakko alentaa ja siellä myös niiden pienipalkkaisten työssäkäyvien. Muuten ei riitä rahaa kasvukeskuksiin.

Nykyiset asunnon ikää, kokoa ja sijaintia koskevat rajoitukset halutaan purkaa. Tilalle on ilmeisesti tulossa pelkkä asumiskustannus ja jonkilainen kuntien kalleusluokitusryhmittely.

THL:n julkaisema Kaikenikäisille Hyvä Suomi, raportti työryhmäkeskusteluista, jossa on pohdittu tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskunnan kysymyksiä, on päätynyt ehdottamaan asumistukeen seuraavia korjauksia:

• Toimeentulotuen hyväksyttyjen asumiskulujen ja asumistuen määrän lähentämistä toisiinsa
• Pienituloisten palkansaajien ansiotuloista osan asettamista ns. etuoikeutetuksi tuloksi
• Edullisten vuokra- ja tukiasuntojen tuotannon lisäämistä

Lisäksi raportissa pohdittiin muun muassa esteettömyyssääntöjen purkamista.

Näistä tavoitteista näen ensimmäisen ja viimeisen vaatimuksen erittäin perustelluiksi. Toimeentulotukea haetaan nykyään yleisesti nimenomaan kattamaan asumistuen ja toimeentulotuen väliin jäävää asumiskulua. Tämä ei mielestäni kerro toimeentulotuen hyvyydestä vaan asumistuen tason jälkeenjääneisyydestä. Lisäksi nykyisessä tilanteessa toimeentulotuki on muuttunut pitkäaikaiseksi ja tärkeäksi osaksi monen työssäkäyvänkin "ansioita". Sen rooli väliaikaisena ja viimesijaisena tukena on siis hävinnyt.

Tähän auttaisi parhaiten asumistuen reilu korotus ja toisaalta tuo edullisten asuntojen riittävä rakentaminen. Helsingissä, johon viime vuonna muutti yli 8 000 uutta asukasta, helpotusta asumisen hintaan saataisiin välittömästi, mikäli kaupungin valtuusto päättäisi laskea tontinvuokrien tuottotavoitteitaan. Tästä kirjoitan myöhemmin oman erillisen kirjoituksen, jotta juttu ei lähde turhaan rönsyämään, mutta mielestäni tämä on erittäin oleellista helsinkiläisten asumismenojan kannalta.

Pienituloisten asumistuen korottaminen on hiukan monimutkaisempi asia. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että nykyinen tilanne on kestämätön ja siihen oan saatava parannus. Kuten ylempänä jo laskeskelin, vie asuminen kohtuuttoman suuren osan yksinäisen työssäkäyvän tuloista. Asumistuen korotus ja kohdentaminen helpottaisi varmasti tämän ryhmän toimeentuloa, eikä mielestäni olisi sinänsä kohtuutonta.

Hankalaksi tämä kysymys muodostuu silloin, kun ensinnäkin muistetaan, että asumistuen menoja ei haluta kokonaisuudessaan kasvattaa, mikä siis laittaa asumistukea saavat ryhmät vastakkain. Jos jonkin ryhmän tukia kasvatetaan, joudutaan muilta leikkaamaan. Itsekin lapsellisena olen toki puolueellinen, mutta silti minusta lapsiperheköyhyys ja esimerkiksi yhdenhuoltajan perheet tulee asettaa tässä etusijalle.

Toisekseen ainakin minä huomaan pohtivani, onko kohtuullista, että vastuu riittävän palkan maksamisesta ei olekaan työnantajalla vaan se siirretään yhteiskunnan harteille? Tässä on mielestäni sama ongelma kuin esimerkiksi perustulomalleissa. Työnanataja voi asumistukeen tai perustuloon vedoten maksaa erittäin matalaa palkkaa ja odottaa, että yhteiskunta kattaa työntekijän välttämättömät menot. Minusta tämä ei ole oikein.

Työnantajien on lähtökohtaisesti maksettava palkkaa, joka riittää elämiseen ilman yhteiskunnan tukia. Tästä voidaan poiketa esimerkiksi osa-aikatyön tulojen kohdalla, mutta kokoaikaisen työn kohdalla se ei tule kyseeseen, ellemme sitten halua tänne amerikanmallia, jossa työntekijä tekee kahta tai kolmea työtä vain voidakseen kattaa välttämättömät menonsa.

Jos itse saisin päättää, ratkaisisin tämän ongelman korottamalla reilusti asumistuen rahoitusta valtionbudjetissa ohjaamalla 100 miljoonaa lisää varoja ARA:n korkotuotoista, jotka muuten käytetään valtionbudjetin satunnaisten reikien tilkitsemiseen. Samalla vaatisin nolla-ratkaisuiden hylkäämistä palkkaratkaisuissa ja mataliin palkkoihin kohdistuvien korotusten vaatimista kautta linjan. Tällöin riita laitettaisiin pääkaupunkiseudulla puoliksi työantajien ja KELA:n välillä. Kumpikin maksaisi osan ja työssäkäyvien pienituloisten tilanne paranisi.

Ajatelkaa niitä itkeviä lapsia

Lapset itkivät 1918. He itkivät menehtyneitä vanhempiaan, jotka olivat kuolleet taistelussa tai vielä useammin vankileireillä. He itkivät, koska heitä haukuttiin punikkipennuiksi ja heille kerrottiin, että heidän vanhempansa olivat olleet suuria pahantekijöitä.

Niillä lapsilla oli syytä itkeä, mutta heillä oli myös ollut vanhemmat, joita heidän itkunsa oli liikuttanut. Sellaisia, jotka tahtoivat muuttaa maailmaa. Niin, ettei lasten enää tarvitsisi itkeä nälkäänsä, sairauksiaan, työn raskautta.

Lapset itkivät vanhempiaan, mutta heidän kyyneleensä eivät olleet turhia, sillä maailma muuttui kuin muuttuikin hiukan paremmaksi.  Siihen meni aikaa, mutta vuoden 1918 kyyneleet muuttuivat pikku hiljaa yhä vahvemmaksi liikkeeksi, joka kehitti hyvinvointivaltion. Niin kauan kuin sen liikkeen voima säilyi, maailma muuttui hiljalleen – vaikkakin taisteluiden ja kovan työn kautta - helpommaksi paikaksi elää myös kaikille lapsille.

Lapset itkevät edelleen. Itkevät siksi, ettei työttömillä vanhemmilla ole varaa ruokaan, siksi että vanhemmat eivät saa apua mielenterveysongelmiinsa, itkevät koska eivät pääse hoitoon, jota tarvitsisivat. Tämä itku ei enää kuulu eduskuntaan asti kuin kevyenä heittona kesken keskustelun.

Jokaisen vasemmistolaisen ja kommunistin tulee tehdä kaikkensa, että se itku kuuluu ja myös vaikuttaa päätöksiin.

Maa, jossa lapsilla on hyvä olla, on maa, jossa muillakin on hyvä olla.

Vuoden 1918 lapset eivät itkeneet turhaan.

Puheeni Malmin hautausmaalta, punaisten muistomerkiltä 

Puukko ja argumentaatio

"Jos nakkikioskilla käy suutaan soittamaan, niin tulee turpiin, eikä se poliisinkaan mielestä ole mikään ongelma." Näin totesi eräs perussuomalainen Jyväskylän keskustelutilaisuudessa 31.1. sattuneesta puukotuksesta. Vika on siis niissä, jotka haluavat nostaa esiin äärioikeiston toimintaa ja sen muodostamaa uhkaa. Mitäs läksivät ja sitä saa mitä tilaa.

Äärioikeistoa ei kuulemma myöskään ole olemassa ja jos onkin, niin ihan vain yksittäisiä ihmisiä, jotka toimivat vain hetken mielijohteesta ilman ennakkosuunnittelua. Hyvinkäällä eräs hetken mielijohteesta ja ilman suunnittelua toiminut henkilö sai aikaan melkoista jälkeä. Yksikin ihminen voi halutessaan vahningoittaa suurta määrää muita.

Ei pitäisi keskustella siitä, onko ongelma marginaalinen ja montako äärioikeistolaista ihmistä Suomessa vaikuttaa ja miten, vaan ennen kaikkea siitä, ettei väkivalta kuulu yhteiskunnallisen keskustelun välineeksi tai politiikan tekemisen vaihtoehdoksi. Keskustelutilaisuuksissa on tyydyttävä argumentoimaan, vaikka sitten kärkevästikin, mutta edes jälkipeleissä ei saa vetää vastustajaa turpaan.

Samainen keskustelija, jonka mielestä Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittaminen vertautuu suun soittoon nakkikioskilla, oli myös sitä mieltä, että koko kohu on tahallaan suunnattu Perussuomalaisia vastaan. On totta, että puolue on monesti sanoutunut irti rasismista ja muukalaisvihasta, mutta toisaalta on myös totta, että jopa kansanedustajina on Suomen Sisun jäseniä ja monet puolueen jäsenet ovat tälläkin hetkellä syytettyinä erilaisista rasistisista lausunnoista yms. Kyse ei ole yksittäistapauksista, eikä se ole poliittisesti merkityksetöntä.

Jos Perussuomalaiset haluavat muiden ottavan tosissaan vakuuttelut irtisanoutumisesta tarvitaan siihen kyllä paljon nykyistä vahvempaa reagointia ja kärkevämpiä kannanottoja.

Unelmia vapaudesta

Eilen Keravalla juttelin paikallisen ehdokkaamme vaaliteemoista. Veera Kurjella oli loistavat ideat siitä, miten Keravan vankilaa voisi sen sulkemisen jälkeen (2016) käyttää erilaisten asumispalveluiden yms. järjestämiseen ja keravalaisten virkistämiseen noin yleensä.

Tästä eteenpäin mennään omalla tajunnan virrallani :)

Tänään aamulla mieleeni juolahti, että siinä olisi oiva vapaavaltio. Pitäisihän meidän jo saada sellainen Suomeen kun Christianiakin suljettiin. Ainakin minua kutkuttaisi ajatus vapaasta asukkaiden hallussa olevasta tilasta, jossa niin maankäyttöä kuin muutakin elämää säädeltäisiin yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan.

Suomessahan on jo nyt lukuisia yhteisökyläprojekteja. Tämä menisi hiukan pidemmälle ja pyrkisi myös levittämään hyvää karmaa ympäristöönsä. Che Keravan vapaavaltio näyttäisi esimerkillään, että asiat voi tehdä ihan jotenkin muuten.

Minua tämä idea ja sen pyörittely lämmitti tovin sateisessa syyssäässä. Toivottavasti teitäkin.

Lupaan, että seuraava päivitys koskee taas jotain kuntatalouden vinksallaan olevaa kohtaa tai sosiaali- ja terveyspalveluiden puutteellista järjestämistä. Mutta sitä ennen juon vielä kupin kahvia ja unelmoin pienistä mökeistä, lampaista ja auringonkukkapelloista.

Avoin kirje asuntoministeri Krista Kiurulle

Hyvä Krista Kiuru, olette useaan otteeseen julkisuudessa voivotellut sitä, ettei kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja tunnu itsestään rakentuvan. Olette moittinut kunnat ja kaupungit ynnä muut rakennuttajat. Nyt olisi syytä tarttua siihen lupaamaanne ruoskaan.

Helsingissä ainoa todellinen jarru vuokra-asuntotuotannolle istuu sen valtuustossa. Suurin osa valtuutetuista ei ole ymmärtänyt sitä sangen yksinkertaista tosiasiaa, että kunnalliseen vuokra-asuntotuotantoon tarvitaan lähes pelkästään vain hyvää tahtoa.

Helsingin kaupunki ei maksa vuokratalojen rakentamisesta juuri mitään. Käytännössä lähinnä mahdollisen kunnallistekniikan lisäyksen verran. Kun helsinkiläinen rakentaminen lisäksi on lähinnä täydennysrakentamista, syntyy siitäkin vain nimellinen summa.

Kenen piikkiin vuokra-asuntoja sitten rakennetaan? Kaupungin vuokra-asunnot maksetaan niissä asuvien ihmisten toimesta. He lyhentävät rakennuslainat ja maksavat käyttökulut vuokrissaan. Maksavatpa vielä tontinvuokratkin, joista kertyy tuloja kaupungille. Nämä ihmiset ovat tavallisia helsinkiläisiä, joita ei kiinnosta ottaa valtavia asuntolainoja. He haluavat vain asua.

Pyytäisin nyt teiltä, hyvä ministeri, että perehtyisit Helsingin vuokra-asuntotuotantoon ja sen tehtyäsi aloittaisit välittömästi valmistelut uhkasakon saamiseksi Helsingin kaupungin niskaan, mikäli se ei edelleenkään suostu rakentamaan käytännössä ilmaisia vuokra-asuntoja niitä epätoivoisesti tarvitseville asukkailleen.

Tämä olisi vastuullista ja vaikuttavaa asuntopolitiikkaa.

Tiina Sandberg

Helsinkiläinen vuokra-asukas

Yksinkertaista ja helppoa kuin asuntopolitiikka

Suomalainen vuokra-asuntotuotanto on jännä ilmiö. Kaikki rakastavat puhua siitä, mutta kukaan ei tahdo tehdä mitään sen edistämiseksi. Useimmille lienee selvää, että edullisista vuokra-asunnoista on pulaa kaikissa kasvukeskuksissa. Samoin voidaan olettaa, että ylivoimainen enemmistö ihmisistä ottaisi asumisen hinnan alenemisen enemmän kuin ilolla vastaan. Miksi tämä yleinen mielipide ei sitten siirry kauniista sanoista konkreettisiin tekoihin?

Suomessa rakennettiin 2011 koko maassa vain reilut 3000 ARA:n lainoittamaa vuokra- tai asumisoikeusasuntoa. Yleishyödylliset ja muut rakensivat jonkin verran vuokra-asuntoja, mutta niissä vuokrataso on edellisiin nähden merkittävästi korkeampi. Uudellamaalla tilanne oli ehkä lohduttomin. Alueella, jolle muuttaa jatkuvasti kymmeniä tuhansia ihmisiä vuosittain, rakennettiin vain täysin nimellinen määrä kunnallisia vuokra-asuntoja.

Tästä valtavasta asumistarpeen kasvusta kertyy painetta asumisen hintakattilaan. Kiinteistöjen arvo nousee ja sitä myöten myös asuntojen myyntihinnat ja vuokrat. Koska asuminen on kuitenkin pakko jotenkin järjestää, ei ihmisille jää muuta vaihtoehtoa kuin maksaa pyydetyt kiskurihinnat. Ainoat, jotka tästä lopulta hyötyvät, ovat rakennuttajat, grynderit ja asuntosijoittajat. Tavallinen asuja vain häviää joutuessaan käyttämään yhä suuremman osan tuloistaan asumiseen. Se raha on poissa muusta kulutuksesta ja voikin kysyä, onko kohtuullista, että asunnon saadakseen on siirryttävä näkkileipä- ja kaurapuurodieetille?

Kun kaupunkien edustajilta kysyy syytä tähän vallitsevaan asiantilaan, saa vastaukseksi kierteleviä selityksiä tonttipulasta, kaavoituksen ongelmista, rakentamisen kalleudesta ja asuntopolitiikan yleisestä mahdottomuudesta. Hämmästyttävää kyllä, tähän kierteeseen on jo pitkään ollut olemassa avain ja vipuvoima, jolla tämä kierre voitaisiin pysäyttää.

Tämä ihmeellinen viisastenkivi on nimeltään kunnallinen vuokra-asuntotuotanto. Kaupungit löytävät halutessaan koska tahansa ilmaisia tai erittäin edullisia tontteja lahjoitettaviksi milloin millekin yritykselle tai mihin tahansa tarkoitukseen, jolla on takanaan tarpeeksi laaja poliittinen rintama. Näitä tontteja löytyisi myös asuntotuotantoon.

Kaavoitus on toki hidasta, mutta sitäkin on usein nopeutettu ja oiottu kun tahtoa on löytynyt. Lisäksi esimerkiksi Helsingillä ja Vantaalla on parhaillaan menossa suuria uusien alueiden kaavoitusprojekteja, joissa voitaisiin koska tahansa varata riittävästi tontteja kunnalliseen asuntotuotantoon.

Viimeinen suuri kysymys on raha, eli mistä rahaa vuokra-asuntojen rakentamiseen? Tähän syyhyn vetoavat viime kädessä kaikki ja kuitenkin se kaikkein vähiten merkittävä este asuntotuotannolle. Vuokra-asuntojen rakennuttaminen on kunnille käytännössä ilmaista. Kaupungit saavat edullista lainaa ja asuntoihin muuttavat asukkaat maksavat asuntojensa kulut, niin rakennuslainat kuin käyttökustannuksetkin. Asumisoikeusasukkaat olisivat vieläpä valmiita rahoittamaan huomattavan osan asuntojensa rakentamiskuluista asumisoikeusmaksuillaan.

Innokkaita asukkaita, eli maksajia, asunnoille on. Tontteja saadaan järjestymään ja kaavoitus onnistuu. Jonkun pitäisi vain korottaa ääntään ja vaatia muutosta.

Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi!

Sadon korjuu

Kesän aikana ehti tapahtua yhtä ja toista myös poliittisella rintamalla. PerusSuomalaisten kannatus kasvoi kilpaa retiisien kanssa ja on jatkanut nousuaan vielä näin ensi pakkasten tultuakin. Valitettavasti poliittista kotia etsivät ihmiset suuntaavat nyt persujen leiriin.

Valitettavasti siksi, että mitään yhtä leiriä ei edes ole.

Samaan puolueeseen, joka moittii päättäjiä huonosta politiikasta, otetaan avosylin vastaan kaikki ne samat päättäjät jos vain ovat tullakseen. Miksi ne politiikkaansa muuttaisivat puoluetta vaihtaessaan? Yhtä pahasti tulevat kyykyttämään köyhiä alamaisiaan persujenkin riveissä.

Persut myös väittävät ulkomaalaisten olevan syyllisiä lähes kaikkeen Suomessa. Eikö kukaan heistä ole koskaan tarkistanut kuinka monta ulkomaalaista päättää asioistamme? Arkadianmäeltä ei montaa maahanmuuttajaa löydy. Soini katolisena ja Zyskowicz juutalaisena taitavat olla sieltä eksoottisemmasta päästä.

Tehdäänpä pieni ajatuskoe: Kuvitellaan, että kaikki ulkomaalaistaustaiset henkilöt häviäisivät vaikkapa Helsingistä kuin taikaiskusta. Mitä uskoisitte tapahtuvan palveluille? Riittäisikö nyt mannaa kaikille ja lääkäreitäkin olisi kolme joka potilaalle?

Jos näin todella tapahtuisi, niin kunnallispolitiikkaa seuranneena väitän, että kaupungin johto pitäisi välittömästi palaverin ja päättäisi kiireellisesti ehdottaa valtuustolle sosiaali- ja terveystoimen, sekä kaupungin vuokra-asuntojen resurssien välitöntä supistamista käyttäjämäärien mukaiselle tasolle.

Yksikään kaupunkilainen ei saisi mitään lisää, koska ongelmana eivät suinkaan ole maahanmuuttajat vaan omat suomalaiset poliittiset päättäjämme, jotka ovat täysin sisäistäneet leikkaamisen ja säästämisen logiikan. Vain etsimällä toisella tavalla ajattelevia päättäjiä voidaan nykymeno muuttaa ja antaa ihmisille ihmisarvo takaisin - tuloista riippumatta.

Siinä vaihtoehdossa on kolme kirjainta ja ne kirjoitetaan punaisella eduskuntatalon portaille 19.11.